Vaaka.

Ostin tänään vaa'an. Tosi fiksu veto, tuhannesti onnea vaan mulle. Mut nyt ei tarvi ainakaan pelätä lihoneensa kauheesti, kun voi aina tarkistaa tilanteen.

Huh. Vähän kyllä pelottaa. Onneksi kaupassa oli tosi vähän ihmisiä, kun kävin mokoman ostamassa. Kassalla oli joku nuori tyttö, joka taatusti ajatteli mun olevan syömishäiriöinen. Onneksi tosiaan en törmännyt kehenkään tuttuun. Kotiin tultuani tietysti punnitsin heti itseni ja lukema oli aika yllättävän ok. Maha vaan tuntuu välillä niin turvonneelta, että inhottaa.

Mä haluan parantua. Tosissani. Mä en halua laihtua olemattomiin, mutta vielä vähemmän haluan jatkaa tätä bulimista touhua. Jos ahmin, mun on pakko oksentaa. En kestä paisunutta oloa. Jos olen laiha, ahmimisesta ei tule niin pahaa morkkista, sen jälkeen on helpompi päästä jaloilleen. Siksi on turvallista olla alipainoinen. Pelkään sitä, että painon noustessa se ei noin vaan pysähdykään "normaaliksi", vaan jatkaa nousuaan ja lopulta inhoan itseäni niin paljon, että millään ei ole mitään väliä ja syön itseni aivan muodottomaksi. Tiedän tavallaan, etten varmaankaan tule ikinä kärsimään ylipainosta, mutta bulimia on saanut mut pelkäämään ruokaa ja kiloja aivan uudella tavalla. Se on aivan kamalaa, kun se kohtaus tulee, ettei pysty ollenkaan lopettamaan syömistään. Aivan kuin olisin joku muu. Itseinho on jälkeenpäin huipussaan. Vielä jos oksentaminenkaan ei onnistu, niin ollaan aika pohjalla.

Pelkään siis bulimiaa. Hemmetisti. Tiedän varsin hyvin, että laihdutus ei ole hyvä keino ehkäistä ahmimista. Päinvastoin. Mutta myönnetään, on se jotenkin hienoa olla laiha. Mä en tajua mikä siinä vetoaa, mutta onhan se tärkeää, että pitää kropastaan. Mä en ihaile sairaalloista laihuutta, mutta sopiva laihuus on mun mielestä kaunista. Laihtuminen selkeyttää kivasti esim. kasvonpiirteitä ja en olisi ikinä uskonut, että jalkani olisivat joskus näinkin kapeat. Huoh, olenpa pinnallinen. Mutta mä en oikein ole ikinä tykännyt paljoa mun ulkonäöstä. Nyt mussa on sentään jotain ainakin omasta mielestäni kaunista.

Bulimia ja anoreksia ruokkivat toisiaan ja pelkään, että kadotan vallan itseni tämän kaiken keskelle. Mä haluan elää, olla terve, syödä normaalisti, tykätä syömisestä. Mä EN halua olla nälässä, huolestuttaa läheisiä, pakottaa itseäni liikkumaan vain polttaakseni kaloreita. En halua ahmia ja pistää aina uudelleen sormia kurkkuun. Aina muka viimeisen kerran. Tänään vielä ja sit lopetan.

Jotain hyvää: en laske kaloreita. Tai toki mä suurinpiirtein mietin syömieni ruokien energiamääriä, mutta en merkitse niitä ylös. Pidän ruokapäiväkirjaa, mutta toistaiseksi kalorit ovat saaneet olla rauhassa. Toivottavasti näin on jatkossakin..

Kun en mä oikeasti haluaisi laihtua kuin muutaman kilon. Sitten olisin sopiva. Bmi olisi noin 16. En vaan tajua, miten voin ikinä pysyä tuossa painossa ahmimatta välillä. Mutta kun en halua ahmia. Onko tämä nyt oikeasti tätä koko elämä, jos en suostu lihomaan?

En tajua, miten ikinä jouduin tähän suohon. Äiti auta.